torstai 25. tammikuuta 2018

Elämä on joskus epäreilua

Äidilläni todettiin syöpä. En edes tiedä mitä kirjoittaa asiasta, tuntuu että koko asia on välillä kuin unta. Eihän tämä ole millään lailla mahdollista että omalla vanhemmallani todetaan syöpä kun odotan esikoistamme syntyväksi alle kahden kuukauden päästä..

22.11.2017 Äiti hakeutuu sairaalaan kovien vatsakipujen ja ruokahaluttomuuden sekä turvotuksen vuoksi.

23.11.2017 Saan tiedon että äitini on sairaalassa, ajattelen että se on vain jokin pieni vatsakipu ja vaiva saadaan hoidettua nopeasti. Eihän äiti ole ennenkään sairastellut.

26.11.2017 Vierailemme sairaalassa ensimmäisen kerran, äidiltä pumpataan jatkuvasti pois kehoon kertyvää nestettä.

Tässä välissä äidille tehdään useita erilaisia toimenpiteitä, joissa etsitään syytä sairaudelle. Mitään ei löydy.

22.12.2017 Otetaan mahan magneettikuva. Jäämme odottelemaan lääkärin soittoa asiasta, soittoa ei koskaan tullut.

6.1.2018 Äiti on hakenut kirjeen postilaatikosta, jossa kerrotaan diagnoosin olevan vatsakalvon etäpesäke sekä aika syöpäpolille. Olimme kumpikin järkyttyneitä, mutta edelleen tässä kohtaa ajatuksena että syöpä leikataan ja aloitetaan hoidot sen nujertamiseksi.

17.1.2018 Äidillä on aika syöpäpolille, jossa hänelle kerrotaan diagnoosiksi levinneen haimasyövän. Syöpä on sen verran aggressiivinen että leikkausta ei voida tehdä. Ainoana vaihtoehtona on sytostaattihoitojen aloitus parin viikon välein osastolla, jolla pyritään antamaan lisäaikaa elämiseen. Kaikki ovat järkyttyneitä.

Itken tämän jälkeen monta päivää. Tieto on shokeeraava jo ilman raskauttani, mutta vielä järkyttävämpää kun odotan ensimmäistä lastamme. Eihän tämän näin pitänyt mennä? Äiti on aina ollut terve ja ollut viimeeksi sairaalahoidossa kun hän synnytti minut.

Minulla olisi ollut töitä vielä kolme viikkoa, mutta useiden ihmisten suosituksesta jäin töistä sairaslomalle äitiysloman alkuun saakka. Illat ja yöt ovat vaikeimpia, kun ajatukset pyörivät kehää.

Jokainen päivä on jollain tasolla helpompi, mutta itkuja tulee edelleen päivän aikana. On vaikea ymmärtää että pian on unohdettava ulkomuistissa oleva äitini puhelinnumero - pian numero ei ole enää käytössä. On vain toivottava että hoidot antavat lisäaikaa sen verran että äitini pääsee vielä näkemään lapsenlapsensa.

On vaikea suhtautua tähän kaikkeen, pian olisi ilon aika kun perheeseemme syntyy pieni poika, mutta samalla tätä onnea varjostaa näinkin synkkä asia.



tiistai 16. tammikuuta 2018

Raskausviikko 31

Viime vuoden puolella sitä ajatteli hyvin usein "se synnytys on sitten ensi vuonna vasta" ja nyt vuoden vaihduttua, ajatukset on koko ajan enemmän ja enemmän lähestyvässä synnytyksessä. Toisin kuin ajattelin, en enää tunne sitä samaa kauhua synnytyksestä mitä tunsin ennen raskautta. Tai kun tein positiivisen raskaustestin, ensimmäinen ajatukseni taisi tuolloin olla että elämäni suurin pelko - synnytys - toteutuu alle 9 kuukauden päästä.

Toki synnytys edelleen pelottaa itseäni, mutta nyt olen alkanut jo toivomaan että saisi sen pienen ihmisen jo sieltä tuhisemaan viereen. Synnytykseen olen muutenkin menossa asenteella että se on kamalinta mitä minulle elämässä voi tapahtua ja kivut ja repeämät tulevat olemaan totaalisen kamalia. Mutta jos suurin osa naisista kokee tuon saman elämänsä aikana, niin enköhän miekin siihen pysty! Sinne mennään, tuli mitä tuli.

Kävin juttelemassa synnytyspelostani kätilön kanssa pelkopolilla muutama kuukausi sitten ja tuon käynnin seurauksena sain itse ainakin todella paljon varmuutta synnytykseen sekä hoitohenkilökuntaan. Ei siis ollut turha käynti se. Nyt toivotaan että loppua kohden ei ala paniikki iskemään, vaan pysyisin asian suhteen edelleen suht rauhallisena.

Eilen oli neuvolakäynti (30+3) ja paino on noussut tähän mennessä 12,2 kg ensimmäisestä neuvolasta. Jossain välissä stressasin paljon tuosta painonnousustakin, kun se tuntui jossain kohtaa nousevan melkein kilon viikkotahtia, mutta nyt tahti on onneksi hidastunut. Olen päättänyt olla tästä asiasta stressaamatta ja otan vastaan kilot mitä tulee ja niitä tiputellaan sitten kun synnytys on ohi ja kroppa palautunut sen verran että voi aloittaa vaunulenkkeilyt vauvelin kanssa. 5 viikkoa sitten aloitettu rautakuuri oli myös tehonnut. Elokuun lähtötilanteen hemoglobiini 157 oli tipahtanut viisi viikkoa sitten 115:ta ja nyt arvo oli noussut peräti 145 tasolle, vaikka olin unohtanut useasti ottaa rautatabletin. Terveydenhoitaja tokaisikin että miulla kroppa ottaa onneksi tosi hyvin raudan vastaan eikä sen imeytymisessä ole ongelmia. Myös verenpaine oli oikein hyvällä tasolla alkuraskauden alhaisten verenpaineiden jälkeen. Ja vauva oli masussa tiukasti pää alaspäin - toivon todella suuresti että pysyy myös näin loppuun saakka - eikä lähde sieltä enää kääntyilemään mihinkään suuntaan.

Fyysisistä oireista tällä hetkellä vaivaavat selkäkivut, joinain päivinä enemmän ja toisina päivinä vähemmän. Tänään on taas ollut päivä, jolloin luulin katkeavani kahtia kun kävin hakemassa kaupasta pienet ruokaostokset. Kävely ja seisominen tekee selälle tosi pahaa tällä hetkellä, istuminen onneksi tuntuu vielä siedettävältä. Suihkuunkin otin itselleni muovijakkaran ja suihkuttelen itseni istumalla koko suihkun ajan jakkaran päällä. Myös kova närästys vaivaa aamupäivisin. Yleensä klo 12-13 mennessä onneksi se on mennyt tähän mennessä joka päivä ohi. Rennietä kuluu sekä maitolasi yleensä auttavat hetkellisesti, kunnes taas polttelu alkaa.

Töitä olisi jäljellä enää 3 viikkoa ja 3 päivää. Viimeinen virallinen työpäiväni ennen äitiyslomaa olisi 15.2.2018, mutta aloitan jo hieman aiemmin lomailun käyttämällä muutaman lomapäivän ja viimeinen työpäiväni onkin 9.2.2018.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Ajatuksia ja odotuksia synnytyksen jälkeisestä ajasta

Tämä onkin jännä aihe, koska olen aika varma siitä että omat ajatukset varmasti muuttuvat monelta kantilta lapsen syntymän jälkeen, mutta tämä teksti onkin sitten mukava lukea synnytyksen jälkeen ja katsoa kuinka metsään sitä mentiinkään omien ajatusten ja odotusten suhteen.

Imetys

Laskettuun aikaan on aikaa 2 kuukautta ja 3 viikkoa ja en ole vieläkään perehtynyt imetykseen sen suuremmin. Lähinnä olen kuunnellut ystävieni vinkkejä ja ajatuksia imetyksestä ja ottanut tiedon talteen muistiini. Tarkoituksenani on perehtyä imetys-asiaan tarkemmin maaliskuun koittaessa ja alkaa pohtimaan ja opettelemaan asiaa tarkemmin. Uskon kuitenkin että paras oppi tulee käytännön kokemuksena ja kun ongelmia tulee vastaan, on helppo siinä tilanteessa ottaa selvää asioista tilanteen ratkaisemiseksi esimerkiksi Imetyksen tuki -Facebook ryhmästä. Ajatuksenani on imettää vauvaa täysimetyksellä 6 kk ajan ja siirtyä siitä pikkuhiljaa osaimetykseen ja kiinteisiin ruokiin. Yli 1 vuoden ikäistä lasta en haluaisi enää imettää. Enkä ole myöskään ottanut stressiä imetyksen onnistumisesta. Teen parhaani sen suhteen ja teen voitavani ja mikäli ongelmia ilmenee, on myös korvikkeet keksitty sitä varten. En siis millään lailla kammoksu niiden antamista. Tarkoitus on myös opettaa vauva syömään tuttipullosta äidinmaitoa heti kun se vain onnistuu, jotta myös isä pääsee osallistumaan vauvan hoitoon täysillä.

Vauvan nukkuminen 

Tätä asiaa olen pohtinut jonkin verran ja kuunnellut ystävieni kokemuksia pienen vauvan nukkumisesta ja tullut siihen tulokseen että me laitetaan vauvan pinnasänky meidän sänkyyn kiinni sivuvaunuksi ja kokeillaan ihan ensimmäisenä tätä. Perhepeti kuulostaa omaan tilanteeseemme liian pelottavalta, koska mies on aika rauhaton nukkuja ja pelkään että jos vauva nukkuisi meidän välissämme, niin hän jäisi miehen alle. Jos vauva taas nukkuisi omalla puolellani sängyn laidalla, pelkäisin hänen mätkähtävän lattialle. Ystävieni kokemusten perusteella myös äitiyspakkauksessa tai pinnasängyssä nukuttaminen kuulostaa vaivalloiselta, koska vauvaa joutuisi yön aikana nostelemaan useita kertoja edes takaisin imetyksen aikana.

Vauva-arki

Olen varautunut siihen että ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet vierähtävät hyvin pitkälle kotona vauva-arkeen opetteluun vauvan tahdissa. Haaveenani olisi kuitenkin pysyä niin sanotusti liikkeessä ja kyläillä vauvan kanssa sekä tehdä erilaisia asioita heti kuin se vain on mahdollista oman olon puolesta. En haluaisi jumiutua kotiin neljän seinän sisälle usean kuukauden ajaksi, vaan elää ja nähdä omia ystäviä sekä vauva-kavereita. Myös matkustelu on yhä suuri kysymysmerkki - oma mieleni halajaa samantien matkalle kuin se vain on mahdollista. Se tietysti mietityttää kuinka se sujuu pienen vauvan kanssa, mutta toisaalta täytyy yrittää muistaa että monet muutkin ihmiset ottavat sen vauvansa siihen omaan elämäntyyliinsä mukaan, eikä päinvastoin. Tämän tosin näkee vasta synnytyksen jälkeen kuinka meille käy näiden asioiden kanssa.

Parisuhde

Tämä on tärkeä asia. Kun vanhemmat voivat hyvin, myös lapset voivat hyvin. Allekirjoitan tämän täysin omasta lapsuudestani. Omat vanhempari erosivat minun ollessa 7-vuotias, samoin mieheni vanhemmat. Meillä onkin todella kova tahto onnistua pitämään parisuhde yhtä hyvänä kuin se nyt on ennen vauvan syntymää. Vauvan syntymän jälkeen on vain tehtävä töitä enemmän sen eteen. Ensimmäiset kuukaudet kuluvat varmasti hyvin pitkälle vauvan ympärillä kun hän on vielä täysimetyksessä, mutta tämän jälkeen on tehtävä konkreettisia toimenpiteitä meidän keskinäisen ajan ottamiseen. Ovatko ne sitten kerran kuussa "vauva hoitoon ja vanhemmat leffaan+syömään" vai jotain muuta - on vielä ajatuksen alla, mutta jotain tämän tyyppistä on ajatuksena. Myös esimerkiksi viikonloppumatka kahdestaan miehen kanssa esim. kerran vuoteen tms. olisi ideaali ajatus itselleni. Lapsen synnyttyä täytyy pohtia vielä tarkemmin näitä toimenpiteitä.

Oma aika

Paljon parjattu äidin oma aika. Tämä myös erittäin tärkeä juttu. Oli se sitten esimerkiksi pieni teehetki itsekseni hyvän kirjan parissa päivittäin, isän hoitaessa vauvaa tai tunnin kävelylenkki yksin tai shoppailureissu tai mikä muu tahansa. Tiedän kuitenkin jo tässä vaiheessa että tämä tulee olemaan itselleni tärkeä juttu. Lapsen äiti on kuitenkin hyvin sidottu pitkän aikaa vauvaan kotona, joten pidän itsestäänselvänä (enkä epäilee asiaa ollenkaan) että mies osallistuu myös vauvan hoitoon ja antaa minulle näitä tärkeitä omia hetkiä itsekseni.

Ulkonäkö 

Riskialtis aihe kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Minulle ulkonäkö on aina ollut semi-tärkeä asia. En pidä itseäni diivana, joka lähtee mustikkametsään tai lenkille korkokengissä ja joka huoltaa kynsiään ja ripsipidennyksiään kerran kuukaudessa. Mutta en ole koskaan mennyt yökerhoon farkuissa ja tavis t-paidassa, vaan kun on aihetta juhlaan tai menen paikkaan, johon ihmiset yleensä pukeutuvat paremmin - niin minäkin teen. Tykkään käyttää silloin tällöin hiustenpidennyksiä ja meikkaan joka päivä. Pidän myös naisellisista vaatteista, enkä voisi kuvitella pukeutuvani esimerkiksi töihin huppariin enkä voisi kuvitella pukevani tennareita jalkaani. Olen siis jollain asteella tarkka pukeutumisestani. Olen huomannut joidenkin ihmisten äitiyden myötä muuttavan omaa tyyliään radikaalisti mammautumisen puolelle ja tähän en halua itse joutua. En halua alkaa käyttää tuulitakkia päivittäisenä takkinani ja leikata lyhyttä miestukkaa. Aion edelleen myös äitiyden myötä pitää tiukasti kiinni ulkonäköasioita ja pitää oman tyylini. Myös paino-asia on sellainen mikä mietityttää hyvin paljon. En ole koskaan ollut ylipainoinen, vaan painoni on aina ollut normaalin mitoissa. Nyt raskauden myötä on painoa kertynyt jonkin verran ja huomaan pohtivani usein että kuinka nämä kilot oikein saadaankaan pois synnytyksen jälkeen. Onneksi usein kuitenkin tajuan että kaikki on hyvän asian puolesta ja paino-asiaan voin keskittyä sitten kun sen aika on.